Synkkä tapaus

Eräässä sosiaalitoimen koulutuksessa oli keskellä joukkoa eräs kovin ärhäkän ja valittelevan tuntuinen nainen.  Keski-ikäinen, ihan sievän näköinen nainen, tukka pystyssä ja selvärajaiset silmälasit silmillä.

”Ei asiakkaan hyvä kohtaaminen mitään auta”, hän sanoi. ”Ihmiset ovat vain ikäviä, kun he haluavat olla ikäviä”.

Yritin vastata hänen esimerkkiinsä työntekijää mitätöivästä yksinhuoltajaäidistä, Asiakkaan mielestä ainoa hyvä työntekijässä oli hyvin lakatut kynnet ja hyvä huulipuna, ammattitaidosta ei tietoakaan.  Asiakas oli ollut tosi moittiva.

Kun keskustelu jatkuu, osoittautuu, että työntekijällä on paljon kokemusta.  Se on hänen kuvauksensa mukaan kuitenkin pääasiassa negatiivista.  Hänellä on ilmeisesti lähes pelkästään kehnoja kokemuksia, ja hän todella haluaa jakaa niitä kaikille meille.  Hän ei halua olla hiljaa, hän haluaa kertoa asiaansa siihen määrään asti, että hän on pilata koko tilaisuuden luomallaan synkällä hengellä. Hän kertoo, että riitelevät pariskunnat muuttavat eri kuntiin, ja vähän ajan päästä heidän sosiaalityöntekijänsäkin jo riitelevät keskenään.

Sitten minulla mielestäni leikkaa

Kerron naiselle,  että hänellä on ehkä henkilökohtaisesti rankkoja ja ikäviä kokemuksia ja sikäli hänellä on toivottomuudelleen peruste.  Ehkä tämä on hänen todellinen, aito tunteensa.  Mutta sosiaalityöntekijän on edustettava toivoa.  Hän ei voi auttaa perheitä, vaikeuksissa olevia pariskuntia tai yksittäisiä ihmisiä, jos hän ei kykene edustamaan toivoa.  Ihmiset tarvitsevat toivoa voidakseen päästä eteenpäin.

Jos hän on itse niin väsynyt työhönsä ja asiakkaisiinsa, ettei hänellä ole enää lainkaan toivoa, hän ei enää ole työkykyinen nykyiseen työhönsä.

Miten asennoitua negatiivisuuteen?

Työntekijällä ja esimiehellä on työyhteisössä useita tehtäviä. Heidän tulee suorittaa perustyönsä ja kehittää sitä.  Heillä on näiden lisäksi tehtävä toimia työyhteisön jäseninä niin, että koko työyhteisö kaikki voi onnistua työssään mahdollisimman hyvin. 

Useimmat ihmiset suorittavat perustyönsä, mutta kaikki eivät ajattele, että oman työn kehittäminen kuuluisi kunnon työntekoon.  Kommenttien tai kritiikin kuuleminen omasta työstä ei aina ole hauskaa, mutta ammattimainen työnteko edellyttää saadun palautteen työstämistä. Vielä vaikeampi on ehkä käsittää, että hyvän ja työntekoa tukevan ilmapiirin ylläpitäminen on myös ammattilaisen työtehtävä.

Aiempaan, autoritääriseen johtamis- ja työyhteisökulttuuriin on ehkä sisältynyt ajatus negatiivisen palautteen antamisesta kriittisyyden ja työntekijän itsenäisyyden osoituksena.  Kun työyhteisöä on johdettu autoritäärisesti, ei ole osattu ajatella, että työntekijä voisi kanavoida negatiivisen palautteen kehittämisideoiksi.  Pelkkiä valituksia esittävä työntekijä asettuu autoritäärisen suhteen alistetuksi osapuoleksi. Kun on mukana kehittämässä työtä eikä ensisijaisesti luettelemassa vikoja ja valituksen aiheita, on lähtökohtana demokraattisempi suhde työhön:  kaikille on annettavaa ja kaikilla vastuunsa.

Työpaikalla on ehkä epäselvää mitä kaikkia tehtäviä ammattirooli sisältää.  Yksittäisillä ihmisillä on oikeus tunteisiinsa, mutta käyttäytymistä tulee hallita.  Tunteet leviävät helposti, ja tunteet vaikuttavat työkykyyn. Siksi tunteiden ilmaisemista pitää säädellä. Työpaikka ei ole meidän olohuoneemme.  Se on työpaikka.

Tunteet ovat eräänlaisia tapoja, niin negatiiviset kuin positiivisetkin tunteet. Ihmisellä voi toki olla rankkoja ja hankalia kokemuksia, jotka vetävät häntä alaspäin, mutta ihminen on myös muodostanut omanlaisensa tavan suhtautua elämänsä vaikeuksiin.

Tunteitakin voi harjaannuttaa.  Uudenlaisten tunteiden harjaannuttaminen ei helppoa tai vaivatonta, ja se vaatii työtä, mutta se on mahdollista.